Automaation sietämätön keveys

Amerikkalainen ystäväni otti hiljan videota kuljettajattomasta taksista, jonka kyydissä takapenkillä hän oli kalifornialaisen metropolin vilinässä. 

Ratti kääntyili itsekseen ja ensimmäinen reaktioni oli hienoinen vieroksunta, "vade retro". 

Ajoneuvo vaikutti henkimaailman toimijan ohjaamalta, kuivan maan miniversiolta Lentävästä Hollantilaisesta jota ikuisesti ohjaava ja levän ryvettämä elävä luuranko kaitsee maailman meriä päämäärättä. Luonnollisesti tällainen näkymä tulee todennäköisyyksien puitteissa ennen pitkää arkipäiväistymään Euroopankin suurissa asutuskeskuksissa, tekoälyn ja automaattisen navigaation kehitys kun ajaa sääteleviä viranomaisia markkinatalouden toimijoiden painostamana olemaan "kehityksen aallonharjalla". Sånt är livet, baby.

Tällainen tietynlainen luonnottomuus ihmishermostolle nyt vain on tila joka vaatii totuttelua. Pyörän keksimisestä lähtien ihminen toimijana ohjastamassa on ollut selviö ja kiinteä osa jokapäiväistä maailmankuvaamme, siis juurikin kollektiivista sellaista. Lentokoneiden autopilotti on omiaan sykähdyttämään vähemmän koska juuri kukaan ei lennä automarkettiin hakemaan vehnäjauhovarastoa. Teknologia sysii meitä uudenlaisiin psykologis-visuaalisiin kokemuksiin ja kukaan ei kysy, haluammeko. "Aina voi kävellä." No kyllä, mutta tämän ykskantaan toteamalla ei päästä mihinkään siitä, mistä ihmisen pitää oppia pois pärjätäkseen kehittyvässä maailmassa ja jos tätä matopurkkia lähdetään tonkimaan, kysymys ei nyt koske vain joukkoliikennettä. Jos katsotaan kehityksen osalta pelkkää kaiken digitalisaatiota, ähky on asia jolla on helppo kokonaistilannetta koettaa lähteä kuvaamaan. Vanhus, joka on ehtinyt tottua lankapuhelimeen, kokee helpostikin yhtä perustavanlaatuista kammoa kosketusnäytöllisen älypuhelimen tarjoaman mahdollisuusviidakon suhteen kuin mitä tarjoaa näennäisesti kuljettajaton automobiili (joka kulkuneuvona etymologiaansa noudattaen on muuten entistä itseliikkuvampi). Aaveauto nyt vain on enemmän perustavaa laatua oleva turvallisuusriski sen ohella että se voi olla iso visuaalinen ja olemuksellinen häiriö. Uskonnollista ulottuvuutta en lähde tähän kontekstiin tuputtamaan, mutta pakostakin sitä tuntee itsensä pieneksi kun koettaa ujuttaa tällaisia asioita kokonaiskuvaan maailmasta 2020-luvulla.

Tarkkailijan osa automaation suhteen on yhä enemmän myös osallistua jos mielii pärjätä. Eikö tässä piilekin eksistentialistinen tragedia?