Erään auteurin kuolema eli hetki Benoît Sokalista

Wikimedia Commons

Belgia tunnetaan hivenen kärjistettynä oluista ja sarjakuvasta. 28.5.2021 (kuluvaa vuotta) kuollut Benoît Sokal oli belgialainen niinikään, mutta sitä en osaa sanoa missä määrin tämä vaikutti hänen sarjakuvaa ja tietokonepelejä käsittäneeseen tuotantoonsa.

Maestron tuotannosta tunnetaan Suomessa parhaiten eeppinen rappioyksityisetsivä Ankardo (ransk. Canardo), jonka selkeistä aikuiseen makuun tehdyistä seikkailuista on suomennettu Jalavan toimesta kaikki albumit yhtä lukuunottamatta.

Peliharrastajat täällä Pohjan perillä tuntevat Syberiansa minua paremmin, minä en ole vielä saagaan koskenutkaan ja alaani onkin paremmin sarjakuva mitä grafiikkaan tulee.

Eli mitäs, nyt minä kirjoitan kaiketi Ankardosta. Linkki albumeihin, ole hyvä.

Ankardo sijoittuu eläinhahmoiseen, antropomorfiseen maailmaan joka on enimmäkseen jonkinlainen kaurismäkeläinen ja rähjäinen Ranska. Henkilöhahmojen varianssi vaihtelee puhtaasta psykopatiasta tylsämieliseen, mutta kantavana tekijöinä on niukka korupuheisuus ja sarkasmi iljettävän raadollisuuden ohella. Ankardo itse, paskaiseen trenssitakkiin pukeutunut lyhyenläntä ankka, on huutavan raymondchandlermainen oluelle ja naisille perso yksityisetsivä, joka tuntuu olevan jokseenkin eksyksissä maailman ja itsensä suhteen. Välillä hän vaikuttaa kaiken sarkasmilla maustavalta nihilistiltä.

Sarjan suoraan syvästä päästä aloittava Koiran paluu (Le chien debout) on groteskiudessaan ja traagisuudessaan jopa hieman luotaantyöntävä graafinen novelli. Sateinen tasanko, rähjäiset rakennukset, rumia konnia, hullu tiedemies, tyhmästä tragediasta kaikki alkaa ja laajenevaan siihen tarina loppuu. Ankardo on siinä karkea ja itsekäs hahmo, myöhemmissä albumeissa hänestä tulee esiin pyyteettömyyttä ja jopa valmiutta pelastaa maailmaa omalta pieneltä osaltaan - nemesiksenä ehkä, mutta ritarina kuitenkin. Olisi vaikea sanoa, pihistäisikö hän lompakostasi vitosen vielä pariin tuoppiin, mutta takuulla hän kantaisi sinut kyllä taksiin ja uhkailisi kuljettajaa viemään juuri annettuun osoitteeseen eikä rullattavaksi. Ankardon maailma on mätä ja hyvät kärsivät aina, mutta siinä piilee myös moraalinen opetus hämärän jätkämäisen ankkacharmin muodossa.

Legendaarinen Tapiiri-lehti julkaisi Ankardoa jo syntymävuotenani, minä itse löysin Sokalin tuotannon teini-iässä. En tiedä, onko matka maestron hahmojen parissa muokannut minua ihmisenä, mutta on melko selvää, että olen itse nähnyt maailman viisteissä monta välähdystä Ankardo-ulottuvuudesta paljaassa rumuudessaan. Sokal tavoitti kerronnassaan ihmisyyden pimeää puolta tavalla, johon on helppo samaistua.

Requiescat in pace